Halusin kirjoittaa sulle kirjeen, koska en puhuakaan tätä voi kertoa, mutta tiedän myös, ettei tämä kirje koskaan saa joutua sinun luettavaksi.
Sä ihmettelet miksi mä valitan? Miksi mä valitan, että asun junamatkan ja bussimatkan päässä lukiostani? Miksi se matka vaivaa mua, kun ite oon kuitenki valintani tehny? Miten mä voin olla näin kiittämätön? Meillä on kuitenkin ollut hyvä asua. Onhan tämä parempi kuin joku pieni huone jaettuna, jossain samassa kaupungissa kuin lukio.
Mikset äiti päästä mua asumaan pois? Jos ja koska mä tiedän et sä välität musta sun pitäis just vaan päästää menemään, antaa se aika, jonka mä tarviin. Syy miksi mä en käy lähempää lukiota, on unelmat ja tavoitteet, jotka on erit. En välttämättä halua olla tässä pienessä syrjäkylässä alakoulua, yläkoulua ja lukiota samojen naamojen sisällä. Ne ihmiset on tuottanut enemmän pahaa mieltä kuin uskotkaan. Mä haluan parhaat mahdolliset arvosanat, parhaassa mahdollisessa ympäristössä.
"älä valita äitille, eks sä näe et sillon muutakin murehdittavaa" - Aikuiset sanoo, et kyllä aikuinen ihminen kestää kuulla totuuden rakastamaltaan ihmiseltä, jonka haluaa vain voivan mahdollisimman hyvin. Mä tiedän saman kuin veli mulle sanoi, mun äiti ei kestä sitä. Se ei kestä edes vastakkaista mielipidettä. Jos joskus olen kinastelussa päässyt voiton puolelle niin vastaus on "tästä ei sitten keskustella enää!"
Miten joku voi olla noin sokea, etkö sä oikeasti näe kuin huonosti mä voin, tai oon voinut? Mä oon vaan yrittänyt säästää sua siltä, ettet sä kuule enempää negatiivisia asioita, kun oot joutunut kokemaan. En tajua, etkö sä puhu miehelles tai vanhemmille ihmisille näitä sun surujas, eksä ymmärrä, et munki on rankkaa nähdä kun sä kärsit? Se syö mua ihan samalla tavalla, paitsi mun sisällä ei ole yhtä paljon revittävää vielä.
Miksen voi vaan kertoa, että mut on pakotettu seksiin useaan otteeseen, kun en ollut vielä valmis. Tai, etten halua kuulla tai salata enempää sisarten ongelmia. Tai, että yli 5 testin, mukaan lukien terveydenhoitajantestin, olin syvästi masentunut, ja mulle varattiin koululääkäri koululle keskustelemaan. Tai, että mua yritettiin vilpittömästi saada psykologille, mutten voinut sanoa kyllä, koska vanhemmille olisi tullut tieto siitä. Tai, että olen huvin vuoksi testannut, millaista tuntuisi olla bulimikko. (vaikkei kuulosta siltä mulla on JÄRKI päässä, enkä mä mitään hienoa siinä nähnyt) Tai, että menetin melkein kymmenen kiloa painoa tammikuussa, tai etten ole syönyt kuin vain yhden aterian koko kevätlukukauden. Tai olen talvella ollut 50/50 tilanteessa, hyppäänkö sillalta vai en, ja kuitenkin ajatellut taas omaa ÄITIÄNI, ettei se kestäisi sitä. Tai ajaneeni skootteria, ottaneeni ehkä kauneimman maisemakuvan samalla kun olen ajanut, päässäni vain ajatus, että jos kuolen nyt, se ei haittaa.
Mä en voi jatkuvasti vain miellyttää, mua itkettää ja itken yksin, koska välit menee vaan huonompaan suuntaan, etkö huomaa, että tarviin ilmaa? Keksit kokoajan uusia asioita, joita en tarkoita pahalla, mutta kuitenkin aina häpäisen sut, tai teen sut näyttämään huonolta äidiltä, tai olen muuten vain idiootti.
Mä en ajattele vaan itseeni, jos en välittäisi, en olisi elossa. Luojan kiitos en tappanut itteeni, koska nyt mulla on maailman ihanin tää Jaakko, joka on auttanut mut mun huonon itsetunnon ja eksän aiheuttaman menneisyyden parissa. Välillä tekis mieli huutaa sulle päin naamaa tää kaikki, mut mä ajattelen siinäkin vaan sun jaksamistas, ja parastas.
Tällä hetkellä mun pahin pelko on, että tä sama masennushelvetti alkaa kaamoksen vaikutuksena. Mä yritän pitää poikaystävästäni kiinni parhaani mukaan, niin en usko, että tarvii pelätä. Mutta JOS ??!! Mä en halua enää ajatella, että ilman mua on parempi ennenpitkää. Tai, että itsemurha on ratkaisu mun omiin ongelmiin. Äiti sä oot hyvä äiti, mut sun pitää ymmärtää, mä olisin paremmassa kunnossa, jos jaksaisin tehdä asiani.
Mun koulut menee loistavasti, oon positiivinen koulussa, autan muita, harrastan, teen kaikkea mitä haluan, ja te annatte mulle siihen mahdollisuuden, mutta se ei auta. Ehkä mun päässä sitten on vika. Ehkä mä oon se ongelma. Ehkä mä yritän liikaa, ja mun energia kuluu siihen. Äiti oot rakas. Mä en taaskaan syö ku yhden aterian, kesällä meni jo hyvin, mutta tässä sitä taas ollaan, ja kun en nuku pitkään, enkä syö paljoa, masennus kolkuttaa jo ovella, eikä kukaan poikaystävä jää katsomaan sellasta ja sitten mä olen menetetty peli.
Tä laulu tuli mulle mieleen, se symboloi mulle itselle, että vaikka mä en voi, enkä jaksa, enkä halua asua täällä, tai koko suomessa, en silti koskaan unohda juuriani. Seuraavana sanat:
Maailmaan, mä avaraan,
jos mennä voisin vaeltamaan
ja voisin nähdä kaiken sen,
myös paikankin niin lämpöisen.
Mikä ohjaa kohtaloa?
Mikä on ollut ainiaan?
Maailmaan, niin avaraan
jos mennä voisin vaeltamaan
ja voisin nähdä kaiken sen,
mi viepi ihmisen onnehen.
Kaihoten nyt katselen,
kun lentää tuolla lintu pienoinen,
se nousta korkealle saa
ja näkee kauniin, kauniin maan.
Täällä nurmet, metsät vihannoi,
puut vetten pintaan heijastua voi.
Miksi jäisin ikävään,
kun lintu siivin lähtee lentämään?
Mä lapsi maanhan olen vain
ja täällä tehtäväni sain.
Vaikka joskus vaeltaa
mä voisin kauas merienkin taa.
En omaa maata unhoittaa
mä silti tahdo milloinkaan.
Minne vaiheissani joudunkin,
taas mieli tänne palaa takaisin.
Niin kuin muuttolinnun tie,
ain elon polku varmaan kotiin vie,
ja mielen lämmön suuren saa
tää kaunis, armas synnyinmaa.
